Päivitetty viimeksi 15.11.2007 klo 01:52
Julkaisemme sähköpostit sitä mukaa kun olemme vastanneet niihin, järjestys ei välttämättä ole aina kronologinen. Emme pääsääntöisesti julkaise lyhyitä viestejä, joissa sisältönä on vain "kiitos" tai "olen samaa mieltä".
Lähetetty 13.11.2007
Hei,
Halusin vain kiittää teitä adressihankkeestanne ja toivottaa sille menestystä. Itse Jokelan tapaukseen en osaa tarkemmin ottaa kantaa, sillä itse tai läheisiäni ei ole paikalla ollut.
Periaattellisesti pidän kuitenkin hyvänä, että joku älähtää sensaatiojournalismista ja varsinkin tavasta, jolla sitä tehdään. Vaikka itsekin olen lukenut verkosta lähes kaiken löytämäni, en hyväksy ihmisten ahdistelua varsinkaan noin vaikealla hetkellä. Uskon, että kertomianne asioita on tapahtunut, sillä joitakin vuosia sitten ystäväni läheinen joutui vakavaan onnettomuuteen.
Vaikka ystäväni halusi kaikin tavoin vältellä julkisuutta, eikä ollut tapaukseen mitenkään osallinen, hänelle soiteltiin useita kertoja kotiin ja tivattiin "miltä-nyt-tuntuu"-lausuntoja. Käsittääkseni hän onnistui säilyttämään yksityisyytensä lähinnä vain lakimiehillä uhkailemalla.
Jaksamista sinulle ja ystävillesi.
Terveisin,
***** **** ****
Lähetetty 13.11.2007
Hei,
Haluan kertoa, että olen asianne takana ja lähetin ministeri Liisa Hyssälälle 9.11.07 klo 12:21 sähköpostitse vetoomuksen yritykseen vaikuttaa median toimintaan ja "mässäilevään" journalismiin mahdollisimman nopeasti, jotta tältäkin osin jälkihoito voisi onnistua mahdollisimman hyvin- kaikkien lasten ja nuorten osalta. Samoin informoin puhelimitse huolestani valtiosihteerin sihteeriä. En sitten tiedä, mitä tiedolle on yhteydenottojen jälkeen tapahtunut.
Yst terveisin ***** *****
Lastenpsyk.erik.lääk.
Lähetetty 13.11.2007 klo 17:23
Arvoisat Jokela-adressin aloitteentekijät
Olen seurannut järkyttyneenä paitsi kyläänne kohdannutta murhenäytelmää, myös tahditonta tapaa jolla media on käsitellyt jokelalaisten surua. Ymmärrän närkästyksenne, jo lehtiä lukemalla tulee pahalle tuulelle.
Nyt kun tapahtumien kulku on suurin piirtein selvillä, Jokela-tragedian jälkipuinnissa on mielestäni enää yksi mahdollinen journalistisesti mielenkiintoinen kysymys: milloin tappajan idoli ja oppi-isä Pentti Linkola tulee julkisuuteen antamaan jonkun lausunnon. Kaikki muu on ala-arvoista tragedialla mässäilyä.
Adressinne saisi enemmän kuitenkin tehoa ja parantaisi sanomanne julkisuutta, jos voisitte eritellä missä lehdessä on julkaistu sanomisia vastoin asianosaisten tahtoa, onko salakuuntelemalla saatuja lausumia julkaistu, missä yhteydessä on käyttäydytty sopimattomasti, seurailtu ihmisiä yms. Ymmärrän että surun keskellä yksityiskohtien kaivelu ei varmasti sytytä. Asianne saa kuitenkin enemmän ymmärrystä ja uskottavuutta, kun voitte näyttää ongelmanne toteen, varsinkin kun mediat kiistävät toimineensa tahdittomasti.
Otan osaa suruunne ja toivon jaksamista.
Ville Hoikkala
Lakimies, Kerava
Vastaus: Emme julkaise tietoja kyseisistä asioista julkisesti siksi, että se johtaisi kyseisten tapausten julkiseen käsittelyyn, mikä ei ainakaan helpottaisi surua potevien ihmisten oloa. Toimitamme tiedot päätoimittajille ja tämän lisäksi valtionhallinnon edustajille, ja toimitukset saavat sisäisesti selvittää tapahtumat.
Lähetetty 12.11.2007 klo 16:52
Prinsessa Dianan kuoleman aikoihin, kymmenkunta vuotta sitten, lehdistössä alkoi vilahdella laajemminkin käsite "kollektiivinen suru". Se sai uutta ulottuvuutta Suomessa Kauko-Itää koskettaneen tsunamin vanavedessä, koska hyökyaalto vei mennessään myös melkein parisataa suomalaista. Tuusulan, Jokelan koulun murhenäytelmässä kollektiivinen suru on mediassa käsitetty täysin väärin ja viety ääripisteeseen. Valtamedia, ei vain keltainen lehdistö, on tehnyt siitä markkinatuotteen, joka aiheuttaa ylimääräistä kärsimystä Tuusulassa - tuotteen, joka pitää myydä jokaiseen kotiin. Käsittämätöntä vastuuttomuutta!
En ole ollenkaan sitä mieltä, että me kaikki olisimme niin sanotusti "MEDIAterapian tarpeessa", shokissa tai syyllisiä Jokelan koulun traagisiin tapahtumiin. Tottakai, moni voi kokea syyllisyyttä, moni sivullinen / koululainen voi tarvita tukea ja esimerkiksi konkreettista keskusteluapua. Koulujen kuraattori- ja psykologipalvelut ovat aivan riittämättömät. Mutta: on myös ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä esimerkiksi pasifismille, rauhankasvatukselle, lähimmäisensä auttamiselle, solidaarisuudelle (mikä ikivanha käsite!). Heitä on eri kansalaisjärjestöissä, uskonnollisissa yhteisöissä, ruohonjuuritason asukastoiminnassa - jopa eri puolueissa. He ovat pelänneet, jopa ennakoineet Tuusulan kaltaisia tapahtumia "kilpailukuntoon" trimmatussa Suomenmaassa, jossa lähimmäisen hätää ei noteeraa kohta edes poliisiviranomainen. Kukaan ei ehdi, kenelläkään ei ole aikaa, kaikesta karsitaan. On satoja tuhansia suomalaisia, jotka tekevät työssään ja vapaa-aikanaan kaikkensa, jotta esimerkiksi militarismi, nationalismi ja rasismi tuomittaisiin ja huomattaisiin jo arkipäivän ilmiöinä. On vanhempia ja nuoria, joiden elämänkatsomukseen ei mitenkään kuulu väkivalta. He ovat aivan tavallisia kansalaisia, jotka eivät hyväksy yli-ihmismoraalia - eriarvoisuudella, älykkyysosamäärillä, kaikenkarvaisella kilpailulla, tappamisella, rodun tai "älyn eliittiin" kuuluvan ihmisryhmän paremmuutta saarnaavalla moraalilla leikittelyä. Tästä leikittelystä esimerkkejä ovat viime kuukausien huippuyksikkö- , huippuyliopisto- , ja "huomiotalous"-intoilu - tai big brother-diili-idols-heikoin lenkki ja muut osallistujia räikesti alentavat tai kilpailuttavat viihdeohjelmat.
Jokelan murhenäytelmän uhrit kaipaavat tukea, myös silminnäkijät. Tämä on itsestäänselvyys. Mutta he kaipaavat myös rauhaa, yksityisyyttä suruunsa.Miksi koko Suomea tehdään tänä päivänä sairaaksi juorujournalismilla, silminnäkijähaastatteluilla, ns. mediaterapialla.? Mistä ihmeen kellariloukosta löytyvät kaikki nämä "selittäjät" : journalistit, papparazit, perheterapeutit, nuorisotyöntekijät, psykologit, papit ja poliitikot. Miten heillä nyt onkin yhtäkkiä aikaa terapoida ja valistaa kanssaihmisiä, jopa päiväkausia!? Suurin osa suomalaisista ei kaipaa tätä ns. terapiaa, vaikka Jokelan uhrit ja omaiset ovatkin kaiken mahdollisen avun tarpeessa. Yleisemmin ihmiset kaipaavat toinen toistaan, läheisyyttä, yhteisöä ja arvostusta työssään (vrt. Tehyn lakkouhka, Kemijärvi, Joensuun Perlos). Ennen kaikkea tavalliset suomalaiset haluavat, että heitä käsitellään oman elämänsä asiantuntijoina, aikuisina arvokkaina ihmisinä. Suomea ei pidä tehdä sairaaksi massahysterialla, terapoimalla terveitä ihmisiä.
***** *****
öisinajattelija, Joensuu
Lähetetty 12.11.2007 13:29
Oli paljon mukana Estonian onnettomuuden auttamistyössä. Asiasta tiedotettiin valtavasti, mutta hyvin usein (varsinkin iltapäivälehdistössä) se tapahtui median ja taloudellisen tuoton ehdoilla ja ihminen ja hänen järkytyksensä huomioiminen jäi toissijaiseksi. Myöhemmin myös mediassa todettiin nämä ylilyönnit. Lehdistössä ja TV:ssä oli kauniita kannanottoja siitä mitä tästä murhenäytelmästä oli myös tiedotuksellisesti opittu. Mutta ihmisen muisti on lyhyt, eivätkä toimittajat tee siinä poikkeusta.
On hyvä muistaa, että akuutissa traumakriisissä oleva ihminen on enemmän tai vähemmän sokissa. Hänen haastatteleminen ja nostaminen mediaan pahentaa entisestään tilannetta. Olen tavannut niitä, jotka jälkikäteen ovat katuneet haastattelujaan ja lausuntojaan, joita ovat siinä tilanteessa antaneet. Sen sijaan kriisialan ammatilaisten antamat lausunnot ohjeeksi ja evääksi koko kansalle ovat paikallaan järkyttävissä tilanteissa. Näyttää siltä, että haastattelijoilta ja media-alan ihmisiltä puuttuu usein perustiedot traumakriiseistä tai sitten omat intohimot pääsevät valloilleen kun tehdään 'vuosisadan juttua'. Hienotunteisuuteen ja ihmisen kunnioittamiseen ei ole kiireessä aikaa ja tilaa. Kaikki pitää saasa ihmisten tietoon HETI. Mutta voisiko harkita muutaman tunnin, edes minuutin ja toimia harkitusti ja eettisesti.
Anteeksipyynnollä on terapeuttinen vaikutus. Siksi on korkea aika mahdollisimman pian pyytää anteeksi yksityisesti/yleisesti niiltä, joiden suruaikaa ja yksityisyyttä on loukattu näkyvyyden ja näyttävyyden tuoman taloudellisen hyödyn saamiseksi. Anteeksipyynto vaatii nöyryyttää, mutta se kannattaa myös itsensä takia. Kriiseillä on taipumus nostaa esiin tervettä noyryyttä elämää ja ihmistä kohtaan. Nöyryys on kaikille meille paikallaan olimepa kriisien kanssa tekemisissä tai emme. Anteeksipyynnon vaikutus on sitä parempi mitä aikaisemmin se taphtuu.
Herkkyyttä ja ihmistä kunnioittavaa meille kaikille toivottaen
Aarne Laasonen
Pappi ja Tapiolan kriisiryhmän jäsen